HUONISLAISIA - Seppo Salminen

Aihe: Huonislaisia - Kirjoittaja: Katja Paju - 21.05.2020

(Tähän tulee valokuva Seposta jahka sivuilla oleva kuvien julkaisuun liittyvä ongelma saadaan korjatuksi.

Kuvassa hauskannäköinen komea seitsemänkymppinen, iso vaalea parta ja suurehko vatsa, päivettynyt iho, musta t-paita, lippis ja henkselit, istuu juuri keskellä jotakin mietettä, sivelee partaansa silmät sulkeutuneina. He ovat kuvanottajan kanssa laivan kansikahvilassa kuohuviinillä, takana näkyy pelastusrengas.)

 

Huoneteatterin jäsen: vuodesta 1974

Aktiivisesti toiminnassa mukana: 1974-1985

Tehtävät: valomestari, hallituksen jäsen, apulaisohjaaja, näyttelijä, jäsen, katsoja

Tänne minä kuulun

Seppo muutti Jyväskylään töiden perässä 1972 ja eli töiden lomassa omien sanojensa mukaan poikamiehen levotonta, oudoksuvaa elämää. Kunnes 1974 pieni lehti-ilmoitus houkutteli esiin erään elämälle suuntaa antavan impulssin. Lukioaikojen Teiniteatterikokeilujen jälkeen uinahtanut uteliaisuus teatteria kohtaan heräsi. Jyväskylän Huoneteatteri, jolla oli teatteria harrastavien ihmisten mielissä vakuuttava maine, haki näyttelijöitä Aleksei Arbusovin näytelmään Vanha rakas koti. Seppo sai tästä näytelmästä ensimmäisen näyttämöroolinsa.

“Mun rooli oli Mitja avantgardistinen pianosäveltäjä. Nuori mies, pitkä tukka ja sävelsin semmosta mieletöntä, täysin käsittämätöntä pianomusiikkia. Ja sitten mä olin sen talon tyttäreen, Sasenkaan ihastunu. Mulla oli hirveen helppo rooli, yks ainoo repliikki. ‘Minä olen aivan samaa mieltä Sasenkkan kanssa!’ Sitten kun yleisö nauro mun repliikin jälkeen niin mä aattelin et, ‘Hei, täähän on hienoo! Mä ilmeisesti ossaan tän sanoo’.”

Huoneteatteri toi elämään kaivattua sisältöä ja ajankulua, mutta myös piristävää sosiaalista vaihtelua. Eri ammattialoilla leipätyönsä tekevät ihmiset pääsivät teatterin myötä kohtaamaan ja ystävystymään. 

“Mie olin it-alalla Valmetin atk-osastolla, niin se oli toisaalt vaan semmonen vaihtelu, että elämässä on muutakin kuin se meiän atk. Tuli joka puolelta elämää erilaisii ystävii. Kyllä se oli mulle iso merkitys, että kuulu huonislaisiin, Huoneteatterin väkeen.

Vuonna 1974 Huoneteatteri oli kiertueteatteri. Näytelmiä harjoiteltiin missä milloinkin ja esitettiin pitkin maakuntaa. Hyvin pian liittymisensä jälkeen Seppo otti valo- ja äänitekniikan hoitaakseen.

“Olikohan se Haavikon Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää, mihin tarvittiin tonne missä oltiin - yliopiston näyttämöllä ja jollain koululla - jonkun hoitaa valoja. Mitä nyt siellä sattu silläkin näyttämöllä olemaan. Mua kiinnosti sit se valojen hoitaminen ja suunnittelukin mahdollisuuksien mukaan. Parina vuonna olin mukana keikkavalohoitajana.”

Kun nykyinen teatteri valmistui

Vuonna 1977 valmistui nykyinen Huoneteatterin oma tila Sammonkadulla.

“Sinne tuli oikeen se valokoppi ja sen aikuset laitteet. Mä olin siinä heti alusta asti ku kasattiin sitä ja opeteltiin käyttämään.”

Ensimmäisen vuoden menestyksekkäistä näytelmistä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee oli Sepolle erikoisen mieleenpainuva kokemus. Näytelmän ohjasi amerikkalainen teatteriprofessori David Hamilton.

“Hän piti mulle mahtavan peruskoulutuksen teatterin näyttämövalaistukseen. Sain sen yhden näytelmän aikana hirveen hyvän rungon, että mitä se tarkottaa kun näyttämöö valaistaan. Mää olin Taavetille, niinku myö sanottiin, ikäni kiitollinen, että sain siitä semmosen vielä mahtavan impulssin, 'Tätähän minä tykkään tehä!’.”

Seppo huolehti valomestarin tehtävästä kymmenkunta vuotta ottaen vastuulleen myös huolen, että teknistä kapasiteettia vahvistettiin pikku hiljaa rahatilanteen mukaan. Alkuun kalustoa oli niukasti, ja sen optimaalinen käyttö vaati tasapainottelua.

“Alkuvuosina vallanki ku ei ollu tosiaan niitä heittimiä niin.. jos teki seittemän tunnin toimistopäivän, niin kyl saman verran melkein teki sit Huoneteatterin harrastuspäivää. Se oli semmonen tikapuu-urheilusuoritus, aina ku kävi jonkun näytelmän jälkeen myöhään illalla tai aikaseen aamulla kääntämässä seuraavalle näytelmälle valot sopivaksi.”

Hikisiä hetkiä, mielihyvää ja takaiskuja

Inspiraation teatteritekniikan maailmaan Seppo sai jakaa ainakin erään nuoren miehen kanssa, joka myöhemmin päätyi luomaan alalla ammattiuraa. Tämä tietotaidon siirtämisen ajanjakso on jäänyt Sepolle mieleen antoisana aikana.

“Timo, nuorimies, tuli oppilaaksi opetteleen valojen tekoo. Nykyään Timo on Kuopion teatterin valomestari. Joskus tuli kysyttyy miten ne siellä tekee nää asiat.. Aika paljon samalla lailla. Tuli semmonen mielihyvä, että jotain on ymmärtäny ehkä sitten oikein.”

Intensiivinen harrastaminen oli Sepolle mahdollista ehkä siksikin, että hänen vaimonsa Riitta oli myös mukana Huoneteatterissa.

“Se oli meillä yhteinen harrastus se Huoneteatteri. Lapseton pariskunta, niin me sitte pystyttiin viihtymään tämmösis omituisis harrastuksis.”

Valojen, varjojen ja värien maailma avautui Sepolle työskentelyn myötä vähitellen enemmän ja enemmän. Jo mainittu David Hamilton antoi tärkeän opetuksen Sepon uran alkuvaiheessa, kuinka etsiä vastauksia luonnollisesta ympäristöstä.

“Se vei mut – oli talvisaika – ulos illalla joskus neljän viiden välillä. En mä tiiä ootko sinä huomannu, mutta luonnossa on illalla just kun hämärä tulee, ja aamulla, violetti valo hangen pinnalla.. Sit me haettiin Tampereelta sopivaa värikalvoo ja saatiin semmonen hänen tykkäämäsä valo.”

Pätevyys ja arvostus omaa osaamista kohtaan vahvistui vuosien mittaan. Kipeä hetki oli vuonna 1985 Bernarda Alban talon valaistuksen tultua eräällä tapaa mitätöidyksi.

“Hirveen synkkä näytelmä, jossa niillä valoilla oli aika voimakas merkitys. Me tehtiin se sinne Huonikselle, ja mie tein mahottoman tarkoilla valopisteillä. Oli mustaa, ja oli valoo. Sitte meille tuli keväällä riita, kun joku harrastajanäyttämökisailu oli menossa silloisen Ilokiven rakennuksessa yliopistolla ja siellä piti sitä esittää. Sinne ei saanu ees pimeeks sitä katsomoo, saati jotain valoja. Mää suutuin et, ‘Ei sinne saa mennä, eihän tää näytelmä oo mitään ilman niitä valoja’. Ne meni ilman minuu sit sinne. Mitä mie kuulin, niin tunnelma läsähti kovasti. Siinä oli hyvä esimerkki että näytelmä, näyttelijät ja roolit.. valomestari tuo ne näkyville. Toki sielläkin tuli näkyville kaikki - mut ne tuli kaikki yhtä aikaa - tasapaksus päivänvalossa.”

Bernarda Alban talon saattelemana Seppo irtautui valomestarin tehtävästään. Lähtöön liittyi katkeransuloinen sävy, joka teatteriin käsittääkseni vähän kuuluukin. Työkomennus Kanadaan oli kuitenkin varsinainen syy, jonka myötä paikka vapautui uusille teatterintekijöille. Kanadan reissun jäkeen työ sekä ammattiyhdistystoimen luottamustehtävät alkoivat vallata elämästä yhä enenevissä määrin alaa.

“Töitä tuli tehtyä aika hirveesti.”

Henki on yhä huoneteatterilainen

Yhteys Huoneteatteriin kuitenkin säilyi. Seppo otti haltuun jäsenen roolin siinä missä mestarinkin. Toisenlaisesta, työelämään orientoituneesta sommitelmasta käsin saattoi yhä tehdä paljonkin teatterin hyväksi. Yksi tärkeimmistä lienee se, että Seppo ohjasi omat sidosryhmänsä teatterin pariin.

“Esimerkiks Keski-Suomen Hengitysyhdistyksen puheenjohtajana olin kymmenkuntavuotta. Meil on kerran vuodessa ollu siellä hajusteeton teatteriesitys tammi-helmikuussa  ja mä oon aina sen organisoinu sinne. Ainaki Kivelän Raili kehuu, että se on ollu hyvä impulssi heillekin. He on aina pitäny kunnon vuosisiivouksen teatterissa sit sen takia, että nyt se hengitysporukka taas tulee.”

Sepon ja Riitan elämässä teatteriharrastuksella on yhä tärkeä osa. Katsojan tehtävä on yksi haastavimmista teatteriharrastajan rooleista. Ei ole helppoa olla esitysprosessin viimeinen palanen. Katsojan on kestettävä paikkansa polttopisteessä, jossa häneen yritetään vaikuttaa kahdesta suunnasta, yhtäältä ympäristöstä ja lavalta, toisaalta omasta sisimmästä. Katsoja on teatterin mystisin osa. Kaikki muu on moneen kertaan harjoiteltua, hallittua.

“Paljon käyvää vaimon kanssa teattereissa. Aina kun voidaan niin käydään, riippuu vähän missä liikutaan ja millä mielellä ollaan. Nythän on tää koronteeni menossa. Kyllä sitä jollain lailla kaipaa et pääsis teatterii kahtomaa taas..  sehän on peili se näyttämö. Mä koen sen ainaki niin. Näytelmästä riippuen.. mutta monissahan esitetään kohtauksia elävästä elämästä. Sit se joihinki osuu.. Noinkos me eletäänkin.”

Seppo kertoo kiinnittävänsä edelleen runsaasti huomiota esityksissä valaistuksen ratkaisuihin. Halusin tietää, onko työskentely valojen kanssa vaikuttanut laajemmin hänen tapaansa katsoa maailmaa. Käytännön työn filosofiset ulottuvuudet eivät ole helposti sanallistettavissa, ne sisäistyvät toisella tapaa, silmiin ja jalkoihin, tunteisiin, rytmiin. Sepon vastaus kysymykseen jäi mieleeni kuljeskelemaan.. tähän kuvaukseen haluan jutun päättää.

“Ihan pysähtyy joskus jossain – rakennukses, tilassa, ulkona, sisällä – kattomaan, että tässähän on ihan hieno kokonaisuus. Valo tulee niin hienosti tohon. Kyllä varmaa voi sanoo, että vähä on jääny päällekin sillee. Mut ei sitä osaa yhistää enää teatteriin. Se on vaan semmonen näkemys..”

 

 

 

 

 


Muokattu: 2020-05-25

 


39 askelta – dekkarikas komedia

Aihe: 39 askelta - Kirjoittaja: Henna Takala - 21.11.2019

39 askelta – dekkarikas komedia 

Jyväskylän Huoneteatteri. Ohjaus Jani Ahonen. Rooleissa Marjut Matala, Pasi Ikonen, Aki Reinikainen ja Reetta Simonov.

Vauhdikas takaa-ajo Lontoosta Skotlannin nummille ja takaisin Lontooseen. 1930-luvulle sijoittuva, John Buchanin 39 askelta romaaniin perustuva näytelmä teki läpimurtonsa Lontoossa vuonna 2006 Patrick Barlown ohjaamana. Samaisesta romaanista on myös tehty elokuva 1935, jonka ohjasi Alfred Hitchcock.

Lontooseen palannut Richard Hannay tylsistyy kotonaan. Itseänsä viihdyttääkseen hän päätyy Lontoon Palladium- teatteriin esitykseen, mistä hänen omaksikin yllätyksekseen matkaan tarrautuu salaperäinen Annabella Smith. Smith kertoo Hannaylle pakenevansa vaaraa yrittäen päästä Skotlantiin Alt na Shellachiin salaperäisen professori Jordanin luo. Smith ehtii raottamaan matkansa tarkoitusta Hannaylle, mutta ennen kuin koko totuus selviää Smith saa puukosta selkäänsä ja menehtyy Hannayn syliin. Tästä alkaa Hannayn vauhdikas matka kohti Alt na Shellachia poliisit kintereillään. Matkaan lähdetään junalla ja päädytään Skotlannin nummille seikkailemaan. Matkan varrella Hannayn käsipuoleen tarttuu vielä uusi daami, Pamela. 

Näytelmässä on yli 40 roolia, mutta kaikki roolit hoidetaan vain 4 näyttelijän voimin. Näyttelijöiden muuntautumiskykyä mitataan nopeasti vaihtuvilla rooleilla ja tapahtumapaikoilla. Pienellä ryhmällä toteutettu hulvaton näytelmä pursuaa kuivahkoa brittihuumoria, jota sävyttää mukavasti savon ja Jyväskylän murre tehden rooleista entistä omalaatuisempia. Loppua kohden näytelmä parantaa kuin sika juoksuaan. Lopussa nauru tulee jo kyynelten saattelemana. Jopa tällaiselle kokemattomalle teatterissa kävijälle näytelmän katsominen oli suuri nautinto. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä! 

Kirjoittaja on Henna Takala, teatteriharrastamisen keltanokkien keltanokka - teatterikokemukset ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

 


Skavabölen pojat – A Tramedy (tragic comedy)!

Aihe: Skavabölen pojat - Kirjoittaja: Alina Imran - 06.03.2019

Skavabölen pojat – A Tramedy (tragic comedy)!

Currently showing,  Skavabölen pojat (The Boys of Skavaböle) delivers an emotionally powerful punch. The plot much like the original, gives the audience a chance to shed tears in both joy and sorrow.

Rupert and Evert’s attention grabbing presence throughout the performance makes the audience connect with them from the very beginning and experience their journey. A bond not just bound by a blood oath but something more, is the kind of brotherhood that is constant throughout, while we experience a rollercoaster ride of betrayal, family feuds and misfortune.

The production throughout feels like an illusion of tragedy, but to the audience’s surprise, shots of dark humour are injected at pivotal scenes to bring down the tragic-factor. Although, the setting is in simpler times, the 70s and 80s, juxtaposed to the not so simple trials and tribulations of a household, we rediscover brotherhood that stands the test of time, or does it?

Alina Imran

 


Vanhemmat merkinnät -->