Saanko puhua?
Ensi-ilta pe 9.5.2014
Syrjäytynyt, syrjäytetty, syrjään vetäytynyt
”Paljon porua, vähän villoja”, tiesi vanha kansa. Syrjäytymisestä puhutaan paljon. Valtiovalta on
rakentanut nuorisotakuun ja koulutuksen järjestäjät puhuvat koko ikäluokan haltuunotosta. Mutta
yhä moni nuori ei jaksa nosta vuoteestaan, moni kieltäytyy syömästä tai viiltelee itseään, moni ei
saa töitä tai asuntoa, vanhukset taantuvat yksinäisyyttään.
Tämän projektin nuoret halusivat kuitenkin kyseenalaistaa koko syrjäytyjän käsitteen. Lukuvuonna
2013 – 2014 lyseolaiset lähtivät tutkimaan sitä kahdella rintamalla: lyhytelokuvien (Sed vitae –
hankkeessa) ja näytelmän keinoin. Saanko puhua? on tulos tuolta tutkimusmatkalta.
Vuoden 2013 Lyseon yo Vilma Virénius lähti vetämään käsikirjoitustiimiä, joka pohti
syrjäytymistä ja sen kuvaamista moninaisin keinoin. Halusin käsikirjoitustiimille nuoren vetäjän,
jotta keski-ikäisen ajatukset eivät sotkisi nuorten tapaa hahmottaa teemaa. Käsikirjoitustiimi kokosi
blogiin ideoilta kaikilta ja loi niiden pohjalta näytelämän henkilögallerian ja perusajatukset. Nuoret
kirjoittaivat myös monet kohtauksista, joista sitten dramatisoin kokonaisuuden mahdollisimman
autenttisesti nuorten ajatusten pohjalta.
Alusta alkaen nuorille oli selvää, että he eivät halua tehdä näytelmää, jossa yleisön syliin
vyörytetään nuorten pahoinvointi ja näytetään, miten yhteiskunta pudottaa heikot rattailtaan.
Jokainen tämän projektin nuorista tuntee niitä nuoria, jotka ovat jääneet valtavirrasta syrjään –
syystä tai toisesta. Moni itse ryhmässäkin tunnistaa joutuvansa syrjäytymisuhan alla, jos vain jokin
arjessa pettää. Kuka oikeastaan on syrjäytynyt? Miksi joku ei kestä paineita tai kykene lunastamaan
paikkaansa yhteiskunnassa? Näytelmässä on neljä selkeästi syrjään joutunutta tai syrjään vetäytyvää
hahmoa, mutta eri kohtauksissa nähdään, miten läheltä syrjäytyminen pyyhkäisee niitäkin, jotka
näyttävät olevan kiinni elämässä.
Nuoret totesivat, että syrjään jääminen on monikasvoista ja että me usein kieltäydymme näkemästä
sen ensi oireita. How do you do? –kulttuuri on saavuttanut meidätkin. Vaikka aiemmin
suomalaisille naurettiin, kun Mitä kuuluu? –kysymykseen lähdettiin vastaamaan juurta jaksain,
käsikirjoitustiimi totesi, että pahoinvointi usein johtuu siitä, että emme oikeasti saa puhua niistä
asioista, jotka sysäävät milloin kenetkin nurkkaan Siitä näytelmän nimi: Saanko puhua ongelmistani
vai pitääkö minun vastata ”Hyvää päivää, kirvesvartta”? ”Mites tässä”/”Ihan kivasti”/”Ei
kummempia” – kuulostaa pelottavan tutulta.
Sekä Huoneteatterilla että Lyseossa syrjäytymistä vastaan on taisteltu monin tavoin. Moni
ongelmiin joutunut on sanonut, että vahva yhteishenki ja usein juuri moninaiset taideprojektimme
ovat olleet pelastusrengas, jonka kautta motivoitumaton tai ahdistunut nuori onkin kyennyt
löytämään joukon, johon kuulua. Periaatteemme on ollut, että jokaiselle halukkaalle kirjoitetaan
rooli. Niin tälläkin kertaa, vaikka näytelmästä saisi ytimekkäämmän ja helpomman harjoitella, jos
puherooleja ei olisi yli kolmeakymmentä kuten taas kerran. Mutta ketään ei jätetä syrjään, myös
kulissin takana toimivat tietävät olevansa korvaamattoman arvokkaita, vaikka yleisö ei näe heitä
vaan vain heidän kädenjälkensä.
Hyvä yleisö, toivon, että se vahva yhdessä tekemisen henki, joka vuosi vuodelta auttaa meitä
opettajia jaksamaan näitä aikaa vieviä projekteja, välittyy teillekin. Toivon, että kuulette sen, mitä
nuoret haluavat sanoa: ”Nähkää ihmiset yksilöinä, ei tilastossa numeroina.”
Tämä näytelmä on totisesti syntynyt yhteisestä tekemisestä ja opettanut meille kaikille paljon paitsi
teatterin tekemisestä myös ihmissuhteista, syrjään joutumisesta ja vetäytymisestä…ylipäätään siitä,
mitä on olla ihminen ja kuinka siinä voimme toisiamme kantaan.
Raili Kivelä,
ohjaaja, Jyväskylän Huoneteatteri;
teatteriopettaja, Jyväskylän Lyseon lukio
Tiimityöskentelyä ja mentorointia
Tänä vuonna kokeilimme entistä tiukemmin tiimityöskentelyä osana OPH:n Tiimilukiohanketta,
jonka taloudellisesta tuesta kiitämme sekä itse hanketta että sen koordinaattoria Risto Sarvilinnaa,
joka itsekin Huoneteatterissa toimineena ymmärsi, miten ulkopuolinen tuki auttaa. Kaikkiaan
kahdeksan eri vastuualueen tiimiä, joista musatiimi jakautui vielä omiin tiimeihinsä, on huolehtinut
opiskelijan johdolla kaikesta taustatyöstä tuottamisesta lavastamiseen ja säveltämiseen. Keskeisenä
oppimisymäristönä ovat olleet teatteritilan lisäksi eri tiimien Facebook-ryhmät sekä muut
sosiaalisen median kanavat. Vaikka näyttelijät eivät toimineet tiimiperiaattella, harjoituksissakin
näyttelijät ja taustaväki ovat antaneet aktiivisesti oivaltavaa vertaispalautetta toisilleen.
Tiimien mentoreiksi saimme myös kaksi kovanluokan ammattilaista: valokuvaaja Hanna-Kaisa
Hämäläisen avaamaan ajatuksia kuvien merkityksestä sekä Tua Hautamäen, pukusuunnittelijalavastajan
Savonlinnan teatterista opastamaan skenografian suunnitteluprosessissa. Molemmat
muistelivat, miten tärkeä osa heidän kasvamistaan aikanaan oli toimiminen Huoneteatterin
nuorisoryhmässä.
Lyseossa rinnakkain näytelmän tekemisen kanssa syrjäytymisen teemaa on syventänyt Sed vitae –
elämää varten –hankkeen toiminta. Lyseolaiset ja kumppanuuskoululaisemme Burkina Fasossa ovat
vuoden aikana tehneet lyhytelokuvia, joissa he ovat tutkineet, mitä syrjäytymisellä tarkoitetaan ja
mikä voi pelastaa tahattomalta syrjään joutumiselta. Mentoriksi saimme sydämenviisaan
dokumentaristin Kiti Luostarisen, jota tässä kiitämme monista oivalluttavista keskusteluista, jotka
ovat vaikuttaneet tähän näytelmäänkin. Jokaisen olisi hyvä kysyä itseltään kysymys, jonka ääreen
Kiti meidät projektin alussa pani: Mitä sellaista voisi tapahtua, että sinä itse syrjäytyisit? Lukiolaiset
ja heidän opettajansa totesivat, että se voisi olla hyvinkin pienestä kiinni.
Kuvat Hanna-Kaisa Hämäläinen (Ihmepeili)
Lehdistökuvat: http://www.huoneteatteri.fi/kuvia/huoneteatteri-2010-luvulla/Saanko-puhua-/
Lisätietoa nuorten blogista: http://saankopuhua.blogspot.fi/
19:00 | ||
19:00 | ||
15:00 | ||
19:00 | LV | |
19:00 | ||
15:00 | ||
Näytelmän arvioitu kesto 2:30 |